Kiira Kirjosana ja kumppanit Toimivaa konetta rakentamassa

VOIKO “AJATTELU” HAITATA TIETEEN EDISTYMISTÄ?

 

Lääkärilehden haastattelussa HUS:n ylilääkäri Risto Vatajalta kysytään, onko ajattelu kroonisen väsymysoireyhtymän hoidosta muuttunut, kun Val­virakin pois­ti julkaisustaan su­luissa ol­leet suosi­tukset liikun­nasta ja psy­ko­te­ra­piasta. Kysymys on tietysti sikäli hankala, ettei edes ylilääkärin asemassa voi olla selvillä kaikkien ajattelusta. Ehkä oletamme, että hän kertookin lähinnä omasta puolestaan vastatessaan, että ajattelu ei ole muuttunut. Mikä se muuttumattomana pysynyt ajattelu sitten on?

Myötäiltyään sitä vastaansanomatonta tosiasiaa, ettei PACE-tutkimus edustanut tieteellisen tinkimättömyyden periaatteita, Vataja kuvaa CFS:n ydinkokemuksena sitä, että liikunta koetaan vaaralliseksi. Hän viittaa Cochrane-katsaukseen ja toteaa, että liikunnan lisäämisestä voi olla yleisesti hyötyä CFS-potilaille eikä ole viitteitä siitä, että se voisi aiheuttaa haittaa.

Tuossa Cochrane-katsauksessa minua häiritsee pari asiaa. Sivuutetaan nyt se, että alkuperäisen katsauksen laatijoina oli mm. kaikki PACE:n päätutkijat. Uudemmassa versiossa käytetyn aineiston tutkijoissa on kuitenkin PACE-tutkijoita eturistiriitoineen. Lisäksi tutkittavien kohdehenkilöiden diagnostisiksi kriteereiksi oli riittänyt yli puoli vuotta kestänyt, lääketieteellisesti perustelematon uupumus-oireilu, joka oli selvästi joko lamannut tai ahdistanut potilasta. CFS:n tunnusomaisinta oiretta eli rasituksesta seuraavaa huonovointisuutta ei oltu edellytetty. Tämän perusteella kaikki testattavat ovat saattaneet sairastaa CFS:n sijaan depressiota, jonka hoidossa liikunnalla varmasti onkin hyödyttävä vaikutus.

Hoidot, joista Vataja siis ajattelee samoin kuin ennenkin, eli liikunnan lisääminen ja psykoterapia kehitettiin sellaiseen sairauteen, jonka joukko brittiläisiä psykiatreja 1980-luvun lopussa kuvasi ja nimesi "krooniseksi väsymysoireyhtymäksi". Kenties on todella olemassa sellainen psykiatrinen sairaus, jossa potilas syystä tai toisesta liioittelee omaa hetkellistä heikkouttaan, tekee sen pohjalta sellaisen virheellisen päätelmän, että on sairaampi kuin onkaan, ja alkaa tämän takia kartella liikkumista. Passiivisuuden jatkuessa fyysinen kunto alkaa todellisuudessakin rakoilla. Tällainen on se kroonisen väsymysoireyhtymän malli, jonka nuo psykiatrit tuolloin loivat. Tuntuu melko johdonmukaiselta ajatella, että kuvatun kaltainen oireilu voisi olla parannettavissa psykoterapialla, jossa korjataan potilaan väärät uskomukset, ja liikuntaterapialla, jossa autetaan potilasta vähitellen palaamaan normaalin liikunnan ja toiminnan pariin.

Tämä ei kuitenkaan ole se sairaus, joka tänä päivänä tunnetaan myalgisena enkefalomyeliittinä eli kroonisena väsymysoireyhtymänä. Aukot tieteellisissä selityksissä tuntuvat olevan joillekin vaikeita sietää. Niinpä psykiatrit kiirehtivät paikkaamaan selityksen puuttetta tämänkin oireilun takana. He markkinoivat hatusta temmattua teoriaansa ja siihen perustuvia hoitomuotojaan aktiivisesti, ja ne myivät ilmeisen hyvin ehkä yllättävänkin pitkään. Heidän teoriansa paikkansapitävyyttähän ei millään laboratoriotestillä tai aivokuvantamisella voi todistaa vääräksi, jos nyt ei oikeaksikaan. Psykiatrian piirissä näyttää yhä tänä päivänä olevan mahdollista luoda hypoteeseista jonkinlaisia totuuksia ilman vaatimusta tieteellisestä perustelusta.

Myalginen enkefalomyeliitti eli krooninen väsymysoireyhtymä ei kuitenkaan ole enää vailla biologisia selityksiä. ME/CFS nähtiin ennen ristiriitaisena sairautena siksi, että sen määrittely perustui vain subjektiivisiin oirekuvauksiin. Viimeaikaiset tutkimukset ovat kuitenkin tuoneet päivänvaloon useita objektiivisia poikkeavuuksia. Näissä tutkimuksissa on käytetty neurokuvantamista sekä verimarkkereiden, energia-aineenvaihdunnan ja mitokondrion toiminnan analyysiä. Erityisesti on arveltu, että tulehduksellisten sytokiinien vapautuminen immuunijärjestelmän aktivoitumisen yhteydessä voisi laukaista ME/CFS-oireilun joko aivojen sisä- tai ulkopuolella. Tässä kuussa japanilainen Brain Nerve – Shinkei Kenkyu No Shinpo -niminen lääkätieteellinen lehti julkaisi katsauksen näihin merkittävimpiin tutkimuksiin.

Se, että oireilua ei osata selittää biologisesti, ei tarkoita sitä, etteivätkö syyt voisi silti olla biologisia. Lääketieteessä pitäisi olla tilaa toistaiseksi tuntemattomalle, selittämättömälle, ilman että selityksen puute paikataan hätäisesti jollakin psykiatrisella teorialla. Kun tuollaiset keksityt selitykset saavat laajan kannatuksen, ketään ei enää kiinnosta etsiä ja löytää todellisia biologisia syitä ja selityksiä eikä niihin perustuvia, oikeasti toimivia hoitokeinoja.

Tämä ei koske vain ME/CFS:ää. Se on koskenut aikanaan epilepsiaa, aivokasvaimia ja useita muita neurologisia ja autoimmuunisairauksia, joita nykyään jo hoidetaan somaattisina sairauksina. Aikoinaan niitä sairastavia suljettiin mielisairaaloihin tai vieläkin pahempiin paikkoihin, kun oireilua ei ymmärretty eikä uskottu todelliseksi. MS-potilaita on pidetty hysteerikkoina aina siihen asti, kun aivojen demyelinaatiot pystyttiin näkemään CT-kuvauksen avulla. Psykiatrien hatusta kiskaistut teoriat varmaankin kiehtovat monia ja tyydyttävät niitä, joiden on vaikea kestää selityksen puutetta, mutta potilaita väärät teoriat ja niihin perustuvat hoitokokeilut eivät auta. Pahimmillaan ne aiheuttavat sen sijaan lisäkärsimystä, jopa kuolemia.

Ylilääkäri Vataja neuvoo Lääkärilehden haastattelussa potilaita sanomalla: "Ei pi­dä aja­tella, et­tä lii­kunta on vaaral­lista, ja ra­joittaa elä­määnsä sii­nä pe­lossa, et­tä oi­reet pahe­nevat." Liikuntaan ja muuhun rasitukseen liittyvistä riskeistä ME/CFS-potilailla on kuitenkin sekä subjektiivista että objektiivista tutkimustietoa. Pahimmillaan vaikutus voi olla hyvinkin kohtalokas.

ME/CFS-potilasyhteisön jäsenenä tunnen laajan joukon tätä sairautta sairastavia, toiset hyvin, toiset etäisemmin. En ole törmännyt kertaakaan sellaiseen ajatteluun, että liikuntaa olisi pelätty jotenkin etukäteen, joskin älykkään eläinlajin edustajina virheistä on pyritty ottamaan opiksi. Yleensä vertaistuessa jaetaan sitä murhetta, että rasituksesta on seurannut vaikeudeltaan vaihtelevia ja invalidisoivia oireita. Hyvin usein siinä yhteydessä todetaan, ettei silti osata katuakaan: tekemisen kaipuu on niin suuri, että se tuntuu toisinaan jälkiseuraamusten arvoiselta. Invalidisoivat oireet tuskastuttavat useimmiten siksi, että liikkuminen ja toimiminen houkuttavat ja motivoivat – eivät suinkaan pelota.

Olen yllättynyt ylilääkäri Vatajan tietämättömyydestä. ME/CFS:n ydinoire ei tosiaankaan ole liikunnan pelkääminen vaan rasituksesta seuraava huonovointisuus, joka tunnetaan lyhenteellä PEM. Vakavasti sairastavilla PEM-oireilu voi olla niin piinaavan sietämätöntä, että aktiivinen ja elämää rakastava ihminen voi jopa hakea ja saada avustetun eutanasian.

Se että somaattista sairautta hoidetaan tietämättömyyden takia hysteriana tai muuna psyykkisperäisenä ilmiönä ei todellakaan kuulu vain menneisyyteen. Tanskan Aarhusissa toimivan Toiminnalliset Häiriöt -klinikan hoitoja käsittelevässä oikeudenkäynnissä kuullun puheenvuoron mukaan psykiatri Fink tulkitsee fyysisesti sairaat sitä sairaammiksi psyykkisesti, mitä enemmän he vastustavat psykiatrista diagnoosia, ja käyttää tätä perusteena saattaa fyysisesti sairaita psykiatriseen pakkohoitoon, pois somaattisten lääkäreiden ulottuvilta. Tunnetuin tällainen potilastapaus lienee ME/CFS:ää sairastava Karina Hansen.

Selittämättömiä fyysisiä sairauksia saatetaan hyvinkin luokitella myös tulevaisuudessa luulotaudiksi tai muiksi psykiatrisiksi tiloiksi. Siis toistaiseksi selittämättömiä. On hyvin ajattelematonta haitata lääketieteen edistymistä luomalla vääriä selityksiä paikkaamaan aukkoja tiedoissa. Mielenkiinto ja uteliaisuus vielä tutkimatonta kohtaan ovat tieteen perusta ja inhmillisen älyn parhaita palkintoja. Ei niitä sovi tukahduttaa. Niille rakentuu kaikki se, mitä kutsumme sivilisaatioksi ja innovaatioksi.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Cherry Lane

Liikunta nimenomaan on vaarallista, sen vaarallisempaa mitä huonommassa kunnossa potilas on. Tästä on mm. Reported harms of GET and CBT (Tom Kindlon)-artikkeli netissä. Tällöin potilaan pelko tilan huononemisesta on aiheellinen.

En voi käsittää sitä miten vuonna 2018 ajatellaan näin Suomessa, jossa pitäisi olla edistyksellinen terveydenhuolto. Mikseivät ulkomaiset uudet tutkimustulokset (jotka tukevat CFS/ME:a somaattisena sairautena) rantaudu tänne?

Vai ovatko täällä vallassa vanhat jäärät, joitten päitä ei mikään uusi tieto saa kääntymään? Miksi lääkärit eivät halua oppia uutta ja luulevat tietävänsä kaiken? Hyvä lääkäri on sellainen, joka ottaa selvää asiasta, josta ei tiedä riittävästi.

Käyttäjän kiiramhjaakkola kuva
Kiira Jaakkola

Tom Kindlonin Reported Harms edustaa subjektiivista haittaraportointia. Lisäksi löytyy myös tutkimuksia objektiivisista, tieteellisin keinoin havaituista haitoista, joita esimerkiksi tämä artikkeli kokoaa:
http://www.oatext.com/dangerous-exercise-the-detri...

Käyttäjän kiiramhjaakkola kuva
Kiira Jaakkola

Selittämättömät somaattiset oireet Risto Vataja nimeää mm. tanskalaisen Per Finkin tapaan "toiminnallisiksi häiriöiksi".
https://turunlaaketiedepaivat.fi/wp-content/upload...

Tätä termiä käytetään aivan kuin se selittäisi selittämättömän. Nimeäminen ei kuitenkaan mitenkään korvaa selitysten etsimistä tieteellisillä tutkimuksilla. Se ei poikkea juurikaan entisaikojen tavasta nimetä selittämättömästi oireilevat (esim. epilepsia, aivokasvain, multippeli skleroosi) hysteerikoiksi.

Kun nimitys on keksitty, sen takana olevasta hypoteesista tulee äkkiä oppineiden totuus, josta tietämättömämmät esittävät kysymyksiä. Kun kysytään, mitä toiminnalliset häiriöt ovat, pidetään jo totuutena, että sellainen ilmiö on olemassa.

ME/CFS:n tulkitseminen "toiminnalliseksi häiriöksi" yleensä viittaa nk. biopsykososiaaliseen malliin, jonka mukaan potilas on itse aiheuttanut oireensa passiivisuudella. Hän paranee lisätessään aktiivisuutta. Tämän ajattelun mukainen hoito-ohje on siis tiivistettynä: lopeta sairastaminen. Tällaisen hoitamisen helppous on varmaankin houkuttelevaa. Ongelmat tulevat vastaan viimeistään ajan mittaan, kun potilaat eivät vain parane.

Nykyään on jo runsaasti tieteellistä tietoa biologisista selityksistä sairauden oireiden takana. On rohkeaa silti esittää tätä yksinkertaistavaa ajattelutapaa. Ehkä se onnistuu parhaiten niin, että torjuu kaiken tieteellisen tiedon tästä aihepiiristä. Tiedän uskovaisia, jotka torjuvat samaan tapaan ne tieteelliset faktat, jotka uhkaavat heidän uskoaan.

Mielenkiintoinen psykologinen ilmiö on se, että keksitty juttu voi muuttua ihmisten mielissä todeksi, kun sitä toistetaan riittävästi. Tämä oli nähtävissä esimerkiksi viimeisimmissä Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa. Kun vaihtoehtoinen totuus on kiva, torjutaan kaikki sitä vastustava tieto. Tällainen ajattelutapa ei kylläkään sovi tieteenfilosofisiin periaatteisiin.

Toimituksen poiminnat